Kylä ei ollut kovin iso, ei kovin pienikään. Kolmisenkymmentä taloa. Asukkaat pääasiassa ihmisiä. Kylän keskikohdilla tori-aukion reunalla oli kolmikerroksinen majatalo. Vanha Särki -niminen majatalo oli ollut kylän juorujen ja matkalaisten kohtaamispaikka jo kymmeniä vuosia.
Vaikka ulkona paistoi aurinko, oli majatalon perimmäisessä nurkassa hämyinen pöytä. Pöytä oli täynnä pystyyn tökättyjen veitsien jälkiä, muutamat nimikirjaimet, melkein ääretön määrä ’X’ -kirjaimia raapustettuna enemmän tai vähemmän suoraan ja selkeästi. Pöytä oli lakattu uudelleen lukuisia kertoja, edellisestä kerrasta oli jo aikaa. Pöydän ääressä istui kaksi miestä. Melkein kalju vanha mies istui nurkkaa vasten kuin odottaen majatalon pitävän hänet vielä hetken aikaa pystyssä. Toinen mies istui selkä salia vasten. Hän oli ehkä juuri teini-iän ylittänyt raamikas ja suoraselkäinen nuorukainen. Kummankin edessä oli pala leipää, juustoa ja kolpakko.
”Se oli monta vuotta sitten. Ainakin kymmenen vuotta sitten. Ei! Kyllä siitä on ainakin kaksikymmentä vuotta!”, aloitti Harmaaukko. ”Olimme veljeni kanssa metsästämässä kauempana kuin koskaan aikaisemmin. Heh, itseluottamuksemme oli vahvimmillaan tuohon aikaan. Olisimme pystyneet mihin tahansa!”, Harmaaukko huudahti, heristi ryppyistä sormeaan ja tuijotti Arvjoa kuin odottaen nuoren miehen sanovan jotain mikä olisi vahvistanut vanhan ukon mennyttä itseluottamusta vielä entisestään. Arvjo ei kuitenkaan tätä tajunnut vaan tuijotti silmät kiiluen takaisin odottaen tarinan jatkumista.
Harmaaukko laski sormensa, alkoi tuijottaa jonnekin kaukaisuuteen, ja jatkoi huomattavasti matalammalla äänellä. ”Päivän taittuessa iltaan olimme vihdoinkin onnistuneet haavoittamaan peuraa keihäillämme. Olimme seuraamassa sen jättämiä verijälkiä, kun se tapahtui. Metsä nielaisi veljeni. Hän yksinkertaisesti putosi sammalmättään läpi maan sisään!”
”Kuinka veljesi kävi?” Arvjo kysyi malttamattomana. ”Juoksin kolon reunalle ja katsoin alas. Päivän valo ylti valaisemaan pohjalla makaavan veljeni. Kuoppa vaikutti olevan onneksi vain noin kolme metriä syvä. Huusin kuoppaan ja kysyin oliko hän kunnossa? Veljeni oli tietenkin säikähtänyt, mutta vastasi olevansa kunnossa. Hän…”, Harmaaukko oli jatkamassa.
”Oliko se ansakuoppa! Miten veljesi pääsi sieltä ylös?”, Arvjo innostui kyselemään. ”Malta nyt nuori mies!”, Harmaaukko kolautti kolpakkoaan pöytään ja tuijotti Arvjoa. ”Tuo malttamattomuutesi ja tarpeesi rynnätä suoraan tilanteen loppuun voi koitua vielä tuhoksesi. Kärsivällisyyttä Arvjo!”
Harmaaukko otti kulauksen kolpakosta ja jatkoi. ”Veljeni huusi minulle, että siellä oli tunneli. Hän myös alkoi ääneen pohtia, että voisiko tämä olla jonkun metsärosvoporukan saaliin säilytyspaikka? Veljeni oli erityisen perso rahan ja maallisen omaisuuden perään. Ja koska hän oli isoveljeni, ja kyllähän minullekin raha kelpasi, päätimme hänen päätöksellään lähteä tutkimaan tunnelia.”, Harmaaukko piti pienen tauon, nosti kolpakon huulilleen ja otti kolme pitkää kulausta. Arvjo huomasi vanhan miehen olemuksessa muutoksen. Vanha mies jäi seuraamaan pöytään kaiverrettuja uria sormellaan ja vaikutti vaipuneen omiin ajatuksiinsa. Arvjo ei tällä kertaa uskaltanut hoputtaa vaan sen sijaan röhi kurkkuaan ikään kuin ohimennen.
Harmaaukko vaikutti heräävän transsistaan ja jatkoi katse jonnekin kaukaisuuteen kohdistettuna. ”Lähdimme seuraamaan tunnelia suuntaan, jonka arvioimme vievän kohti läheistä kukkulaa. Ajattelimme, että sinne olisi ollut helpompi louhia hieman isompikin aarrekammio.” Harmaaukko naurahti huokaisten. ”Se oli semmoinen parin metrin korkuinen ja leveä. Lattia oli kivetty, mistä päättelimme, että kyseessä ei ollut luonnon muovaama luolasto. Jatkoimme tunnelia pitkin jonkin aikaa. Myönnän kyllä, että minua alkoi välillä pelottaa, että jäisimme sinne ikuisiksi ajoiksi. Onneksi veljeni oli itsevarmaa sorttia. Niin ei siellä ollut mitään valoa tietenkään. Meillä oli meidän soihtumme ja keihäämme tanassa. Ajattelimme, että tuli ja teräs kyllä karkottaa mahdolliset luolastoa pesänään pitävät pedot. Heh, kuinka väärässä me olimmekaan.”